Kojelauta |  Seuraa blogia |  Lisää blogeja |  Luo blogi! | 
Anna bloggaajalle lahja | Sivun alkuun | Seuraa blogia | Ilmoita blogista
Kirjoittaja
Jonna

19-vuotius ja intohimo kirjallisuuteen

Arkisto
2011
Lokakuu
2010
Joulukuu
Lokakuu
Heinäkuu
Seuraa blogia Bloglovin'lla
Kirjaimellisesti
20.10.2011 - 01:00
  
"Eräänä joulukuisena keskiviikkona kaksi rikospoliisia soittaa Anna-Leena Härkösen ovikelloa. 'Oletteko Kirsti Härkösen sisar? Meillä on ikäviä uutisia.'

Kirjailijan sisar on tehnyt itsemurhan.

Tutkijana ja toimittajana työskennellyt Kirsti oli kärsinyt masennuksesta, sikäli uutinen ei tule täytenä yllätyksenä. Lopullisuudessaan se kuitenkin tyrmää, lamauttaa. Ja syyllistää.

Kysymykset eivät jätä rauhaan, niihin ei ole vastauksia. Toisaalta on pakko toimia, ajatella hautajaisia, tyhjentää Kirstin asunto, huolehtia kaikesta. Pitää jatkaa omaa elämäänsä, pysyä järjissään, muistaa läheisiään.

Ja pitää yrittää käsitellä tapahtunutta. Suostua siihen että kaikkea ei ymmärrä, ei kerralla, ei ehkä koskaan.

Sivumäärä: 221 sivua
Ulkoasu: Kovakantinen, mukavan kokoinen romaani. Kansi on valkoinen ja siihen lukee punaisella moneen kertaan "Loppuunkäsitelty", ikään kuin leimasimella tehtynä. Herättää, havahduttaa, eikä välttämättä tuo pelkästään positiivia mielikuvia.
Kategoria: Kotimainen omaelämäkerrallinen teos
 
Härkönen on ottanut käsitelläkseen oman henkilökohtaisen surunsa, tuo esille tunteita, joista vaietaan ja joiden ei uskota kestävän päivänvaloa tai muiden arvosteluita. Tämän teoksen muodossa tabu on murrettu.
 
Loppuunkäsitelty on mukaansatempaisevaa luettavaa. Härkösen suora ja kaunistelematon kieriskely koskettaa aneemisintakin lukijaa, mutta myös ärsyttää. Rohkeutta, jota kirjan kirjoittaminen on epäilemättä Härköseltä vaatinut ei voi kuin ihmetellä ja kunnioittaa. Asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä, samoin kuin suurimmasta osasta ihmisistäkin. Härkönen kertoo avoimesti siskostaan, henkilökohtaisuuksistakin, ja valottaa toisen ihmisen elämää isosiskon näkökulmasta. Teos antaa kattavan kuvan Kirsti "Killi" Härkösen työstä ihmisoikeusaktivistina ja raottaa myös kyseisen työn vaikeutta ja siitä aiheutuvaa ahdistusta. 
 
Kirjassa käsitellään Killin kuoleman lisäksi myös tämän masennusta siskon ja perheen näkökulmasta. Millaista on elää masentuneen ihmisen lähipiirissä? Millaisia asioita pistää merkille? Kuinka suuri huoli voi toisesta ihmisestä olla? Mikä on oma rooli siskon masennuksessa? Tällaisiin kysymyksiin Härkönen paneutuu teoksessaan. 
 
Teos on rankka, sitä ei voi kiistää. Annaleenamaiseen tyyliin kirja on suurilta osin pelkkää rypemistä - mutta toisaalta, mitä muuta voikaan odottaa teokselta, jossa kerrotaan siskon masennuksesta ja itsemurhasta? Millaisia muita tunteita läheisen kuolema muka herättää kuin syvää surua, surussa rypemistä ja ripauksen itsesääliä?
 
No, näistä muista tunteista Härkönen kirjoittaa myös ja avaa samalla uuden näkökulman ihmiselle, joka ei ole koskaan kokenut suurta menetystä. Härkönen valottaa ajatuksiaan, joita muiden ihmisten reaktiot ja häveliäät lohdutukset hänessä herättävät. Teos auttaa ymmärtämään edes vähän siitä suuresta menetyksestä, jonka Härkönenkin on kokenut. Kirja on myös oivallinen opas niille, jotka eivät tiedä, miten kuuluisi suhtautua läheisensä menettäneeseen ihmiseen. Toisaalta teos painottaa myös surun henkilökohtaisuutta ja sitä, ettei toisen surua voi koskaan täysin ymmärtää - edes perheen sisällä.
 
Suosittelen teosta kaikille, jotka ovat joskus menettäneet jonkun läheisensä, pelkäävät menettävänsä tai muuten vain haluavat rypeä. Kirja on kaikin puolin avartava, mutta myös ahdistava kokonaisuus. Tämä ei ole kevyttä iltalukemista, vaan todella pistää miettimään asioiden tärkeysjärjestystä ja sitä, millaiseksi mahdollisesti oma elämä muuttuisi läheisen kuollessa.
 
Arvosana: 9+
 
Kategoriat: Kotimainen , Omaelämäkerrallinen 0 kommenttia Kommentoi
28.12.2010 - 00:50
 
"'Haluan mieluummin kiinnostavan elämän kuin onnellisen elämän. Itse asiassa en voi kuvitella mitään pahempaa kuin ikuinen onni. Mistä minä silloin kirjoittaisin?'
 
Anatomia. Monotonia. on epätavallinen rakkaustarina erotica noir -romaanien hengessä, parisuhteen ruumiinavaus, kuvaus kahdesta rakastavaisesta etsimässä rajojaan."
 
Sivumäärä: 393 sivua
Kansikuva: "Hänen kuvataiteilijamiehensä on ottanut kannen valokuvan, jossa kirjailija itse esiintyy", sanotaan kirjailijan esittelyssä. Kannen kuvassa portailla, jotka ovat päällystetty punaisella sametilla, makaa luonnottomassa asennossa täysin alaston nainen. Todella kiehtova, provosoiva ja mieleenpainuva kuva.
Kategoria: Tätä en osaa lajitella. Jos kirjan takakanteen on uskomista, kyseessä on "epätavallinen rakkaustarina erotica noir -romaanien hengessä". Niin kai sitten.
 
Ensimmäisen kerran törmäsin tähän kirjaan Kirjatorilla, kun olin vain kiertelemässä ja haistelemassa uusien kirjojen tuoksua. Rakastuin tähän kirjaan, sen irstaaseen kansikuvaan ja tiesin, että jonakin päivänä tulen lukemaan tämän. Sitten eräänä päivänä pyöriessäni kirjastossa etsimässä joululomaksi luettavaa, törmäsin tähän, enkä epäillyt hetkeäkään tarttua siihen. Lainaustiskillä en edes häpeillyt, vaikka kirjastonhoitaja tunnisti minut kirkkovaltuuston uudeksi jäseneksi ja muut kirjani käsittelevätkin kyseiseen teemaan liittyviä asioita. Sitten oli tämä yksi tuhma kirja.
 
Rakastuin kirjaan heti ensimmäiltä sivulta lähtien. Tarina on mukaansa tempaava ja siinä on jotain rohkeaa, josta itsekin haaveilee. Kaikki törkeät sanat ja henkilöiden moraalittomuus kiehtovat minua suunnattomasti ja pakottivat lukemaan eteenpäin. Tuntui, että tajusin kaiken, mutta todellisuudessa en ymmärtänyt mitään. 
 
Kirjan minä-kertoja on Vår, norjalainen nainen Englannissa ranskalaisen miehen, Rakastajan ja amerikkalaisen kainaloissa. Mitä on rakkaus - ei enää mitään perinteistä, ei mitään, mitä olen sen luullut olevan. Se on jotain helppoa, kevyttä ja todella raatelevaa, sen tämä kirja kertoo. Lisää mielenkiintoa tarinaan tuo se, että kertoja-Vår muistuttaa ulkonäköään, historiaansa ja oikeaa nimeään myöten kirjailijaa, Edy Poppya (oik. Ragnhild Moe). Kiehtovuutta teokseen antaa juuri se kysymys, onko kyseessä todellakin kirjailijan omaelämäkerrallinen teos, vai onko kaikki sittenkin vain fiktiota? Pitääkö sanonta "Totuus on tarua ihmeellisempää" paikkaansa; se ei koskaan selviä teoksesta.
 
Juoni on hatara, eikä se ole teoksen kantava voima. Ennemminkin Vårin ajatukset pitivät minun mielenkiintoani yllä. Ajatukset, jotka ovat epäkypsiä, jännittäviä ja kärjistäviä, vetosivat minuun, koska ne muistuttavat paljolti sitä, mitä omassa päässäni liikkuu. Samaistumisen tunne oli käsinkosketeltavaa, vaikka kuitenkaan en sitä ääneen haluaisi myöntää. En uskalla itse sanoa, että ajattelen yhtä paljon keskeneräisiä ajatuksia kuin Vår.
 
Teoksessa keskeisinä ajatuksina ovat ahdistavan tukahdutetut tunteet, käsittämätön rakkaus ja kestävä luottamus. Päähenkilöt Vår ja hänen miehensä Lou ovat avoimessa parisuhteessa, jossa molemmat pettävät toisiaan ja he yrittävät pyristellä eroon mustasukkaisuudestaan ja olla vapaita. Käsittämättömimmältä tuntuu, miten syvä luottamus heidän välillään on, vaikka molemmat ovat pettäjiä. Se saikin minut muutamaan otteeseen kyseenalaistamaan, voiko tämä todella olla realistista. Reagoisinko minä näin, pystyisinkö minä tähän?
 
Vapauden kaipuusta kirjassa puhutaan paljon. Siihen on helppo samaistua. Mutta teoksen opetus ilmiselvästi on, mikä todellisuudessa on vapauden hinta rakkaudessa. Jälleen kerran tajusin kaiken, mutta tuskin ymmärsin mitään. Teoksen kieli on kiintoisaa, niin helppoa ja kevyttä, mutta sisältää silti niin paljon tunnetta ja ajatuksia. Kyynisyys taka-alalla varjostaa tekstiä rakkaudessa puhuttaessa, ja se tuo oman ripauksensa huumoria tähän teokseen.
 
Teos sai minut taas kirjoittamaan. On helppo laittaa omia ajatuksiaan paperille, kun joku on tehnyt sen sinua ennen. Teoksen rohkeus antaa lukijalleen rohkeuttaa ajatella, tehdä ja haaveilla. Kirjassa puhutaan myös paljon kirjoittamisesta, sillä Vår kirjoittaa kirjaa. Sekin auttoi minua paljon pääsemään vauhtiin, sillä joku muukin kammoksuu tietokoneen valkoista näyttöä. Vår antaa rohkeutta toteuttaa itseään - tai ainakin kuvittelemaan sitä.
 
Suosittelin kirjaa kaikille, jotka kaipaavat jotain piritystä, muutosta ja tuuletusta omiin ajatuksiinsa. Jos haluat säväyttää itseäsi, kokeilla omia rajojasi, kannattaa ehdottomasti napata tämä kirja käteesi. Se on juuri sinua varten.
 
Arvosana: 9½
Kategoriat: Epätavallisuus , Parisuhde , Ulkomainen 0 kommenttia Kommentoi
25.12.2010 - 21:50

"Kaksi mormoninuorukaista saapuu Salt Lake Citystä lähetystyöhön Suomeen. Viikosta toiseen David ja Mark kiertävät polkupyörillään hiljaista pikkukaupunkia, joka hylkii heitä kuin tautia. Tiivis yhteiselämä hiertää, Mark pyrkii kaikessa niskan päälle. Davidilla on takanaan tuskallinen menetys, ja kun usko, toivo ja rakkaus tulevat lihaksi naapurin Emman hahmossa, hauras mieli järkkyy. Millainen Jumala voi määrätä yhden ihmisen kannettavaksi tällaisen syyllisyyden taakan? Kuinka monta kertaa on pyydettävä anteeksi saadakseen luvan rakastaa?
 
Juha Itkosen kirkas kieli ja vangitseva kerronta pakottavat lukemaan eteenpäin. Teos on paitsi moraalifilosofinen sukellus uskon olemukseen ja ihmisyyden ytimeen, myös ikkuna Suomeen. Miltä näyttää pyhän amerikkalaispojan silmin tämä outo, vaitonainen maa, jossa vähän talot ovat etäällä toisistaan ja ovien kanssa on niin perin hankalaa?"
 
Sivumäärä: 295 sivua
Ulkoasu: Kovakantinen tavallinen opus. Mustavalkoisessa kansikuvassa kaksi poikaa pyöräilee poispäin katsojasta, ja luo heti lukijalle odotuksia: teoksessa on jotain synkkää ja ehkä jotain runollistakin. Itse en valinnut kirjaa kansikuvan perusteella ja ensimmäisellä katselukerralla se ei aiheuttanut minussa minkäänlaista reaktiota. Kun kuvaa kuitenkin on hetken katsonut, se alkaa hiljalleen avautua ja koskettaa.
Kategoria: Kotimainen proosa
 
Olin jo pidemmän aikaa halunnut lukea jotain Juha Itkoselta, josta olin kuullut puhuttavan paljon. Niinpä kirjaston hyllystä nappasin mukaan ensimmäisen hänen teoksensa, joka käteen osui. Ja kirjailijan ensimmäinen teoshan tämä nimenomaan on.
 
Alussa oli todella vaikea päästä mukaan tarinaan, vaikka teksti oli helppoa ymmärtää. Lähetystyöntekijöiden elämä tuntuu kaukaiselta, etenkin kun kyseessä on kaksi mormonimiestä. Itkonen kuvailee kuitenkin tarkasti ja asiantuntevasti, ja jäinkin miettimään, kuinka hyvin kirjailija tuntee mormoniyhteisön. Teos sisältää useita kohtia, joissa kerrotaan yksityiskohtia Myöhempien aikojen pyhien liikkeen toiminnasta ja opista. Juuri näihin opillisiin kysymyksiin paneudutaan hyvin monessa kohtaa, ja Itkosen on epäilemättä täytynyt tehdä runsaasti taustatyötä ennen kirjan kirjoittamista. Kertomus etenee varmasti eikä lukijan epävarmuudelle jää sijaa. Itkonen vakuuttaa loistavasti.
 
Vähitellen teos vangitsi todenteolla, kun loppua kohden kaikki juonet ja sivuhenkilöt nivoutuvat yhteen siististi yhdeksi kokonaisuudeksi. Jokainen sivuhenkilö tuntui löytävän paikkansa juonesta eikä mikään käänne tapahtunut ilman loogista perustelua. Uskottavuus - sitä tämä teos huokuu!
 
Ensin en ymmärtänyt ollenkaan, minkä vuoksi teos on ollut Finlandia-palkintoehdokkaana ja myöhemmin voittanut Kalevi Jäntin palkinnon, mutta luettuani sitä ääneen siskolleni ymmärsin tekstin poikkeavuuden: tyyli on tajunnanvirtamaista, mutta ei ollenkaan vaikeaselkoista. Virkkeet ovat pitkiä, usein jopa kokonaisen kappaleen ja sivun pituisia. Itkonen on taidokkaasti piilottanut tekstiinsä aukkoja, joiden täyttäminen käy lukijalta kuin itsestään. Tuskin mitään sanotaan rehellisesti suoraan, vaan ennemminkin teoksessa kiteytyy lukijan tulkinnan ilo. Kuitenkaan monitulkintaisuus ei ole sekoittamassa teoksen muuten niin runomaista tunnelmaa.
 
Teos herättää minussa paljon ajatuksia. Keskeisimmät ajatukset liittyvät mitä ilmeisimmin uskonnollisiin näkökulmiin. Opin paljon uutta mormoneista, jos Itkosen tietoihin on uskomista. Ne opit aiheuttivat minussa paljon ajatuksia siitä, millainen Jumala on ja miksi paljon pahaa voi tapahtua yhdelle ihmiselle. Ja tietysti eräs keskeinen kysymys on "Miten he voivat uskoa näin?!" En aiemmin tiennyt juuri mitään tästä liikeestä ja minulla oli ennestään vain hieman negatiivinen kuva heistä. Teos ei mielestäni arvota eikä ota kantaa Myöhempien aikojen pyhien liikkeeseen, vaan ennemminkin yrittää tuoda objektiivisen näkökulman heidän elämäntapaansa. Siinä se onnistuukin hyvin.
 
Teoksessa pureudutaan erityisesti minuuden etsimiseen ja synnin olemukseen. Siinä sivussa käsitellään myös surua ja rankkaa menetystä. Itse koen kuitenkin samaistuneeni eniten päähenkilö Davidin sijasta sivuhenkilöön Emmaan, joka on ei-pyhä tavallinen tyttö. Emman ja Davidin suhteessa on eräs ongelmakohta, jonka tunnistan omista ihmissuhteistani: puhumattomuus. Lukijana minua riepoo se, että heillä on ongelmia, koska he eivät voi puhua toisilleen avoimesti. Kärjistetty salailu ja "en saa tavata sinua tai puhua kanssasi" -mentaliteetti saa lukija kiehumaan raivosta ja samalla huomaamaan oman elämänsä puutteet. Se on eräs asia, jonka teoksesta voi oppia.
 
Suosittelisin kirjaa kaikille kotimaisesta nykykirjallisuudesta pitäville. Jos haluaa todella laajentaa omaa maailmankuvaansa, tämä teos on juuri sitä tarkoitusta varten. Ihan kevyttä lukemista tämä ei ole, mutta tuskin tätä raskaaksikaan voidaan luokitella. Juuri sopivaa joulupäivän lukemista.
 
Arvosana: 8+ 

Kategoriat: Kotimainen , Proosa 0 kommenttia Kommentoi
31.10.2010 - 22:20
 
"Kun olen Mallun luona kylässä, alan imettää hänen pehmoeläimiään.
- Siun pittää tehä jotaki tuolle asialle,
hän sanoo."
 
Kertomus mustasta ajanjaksosta, jolloin tunnetun kirjailijan huumorintaju oli kadota.
 
Sivumäärä: 232 sivua
Ulkoasu: Kovakantinen, käteensopivan paksu. Kansi on vaaleansininen, jossa on valkoista ja mustaa tekstiä ja kuvana vauvojen hymyhelistin, jossa hymy onkin surunaama. Houkutteleva, kertoo olennaisesti jo kirjan sisällöstä.
Kategoria: Kotimainen tositapahtumiin perustuva kertomus
 
Vaellellessani kirjastossa törmäsin ihan vahingossa tähän opukseen, kun olin etsimässä toista Anna-Leena Härkösen teosta (Loppuunkäsitelty). Olin aiemmin lukenut lehdestä tämän kirjan arvosteluja ja mielenkiintoni oli syttynyt jo aikapäiviä sitten. Kuitenkin olin täysin unohtanut tämän olemassaolon, mutta osuessaan kohdalleni ei sillä ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä mukaani.
 
Jo alusta asti kirja koukutti täysin. Härkösen tyyli kirjoittaa on selkää ja yksinkertaista, joten ei tarvitse paljoakaan ajatella, jotta ymmärtää kirjan sisällön. Kuvittelin, että minulla saattaa tulla vaikeuksia samaistua kirjan henkilöihin, koska kuitenkin teos kertoo raskauden aikaisesta ja jälkeisestä masennuksesta, ja näin ollen omassa elämäntilanteessani, joka on varsin poikkeava, minun olisi vaikeaa löytää oikeaa taajuutta. Olin kuitenkin väärässä. Härkönen tekee varsin selväksi jokaisen yksityiskohtaisen tunteen, eikä aikaakaan, kun jo itse kuvittelin itseäni keskenmenon saaneeksi kymmenisen vuotta vanhemmaksi naisihmiseksi.
 
Vaikka kirjaan oli helppo samaistua ja koukuttua, jotakin todella ärsyttävää teos pitää sisällään. En tiedä, johtuuko se Härkösen tavasta jatkuvasti tuoda itseään esille "julkisuudenhenkilönä" vai onko masentuneen ihmisen ajatukset yksinkertaisesti vain niin ärsyttävän itseääntoistavia ja hölmöjä? Joka tapauksessa monessa kohti minun teki mieli huutaa kirjan minälle: "Jumalauta nainen, ota nyt itseäs niskasta kiinni ja lopeta toi itsesäälissä kieriskely!"
 
Hyvin paljon pidin kirjassa sen sivujuonesta, eli siitä, miltä tuntuu kirjoittaa ja työstää kirjaa/draamaa/tms. Tavallaan otin ne kohdat itselleni eräänlaisena oppimateriaalina. Kuka nyt paremmin osaisi kertoa kirjan kirjoittamisesta kuin kirjailija itse? Nautin suunnattomasti siitä, että pääsin kurkistamaan Härkösen pään sisälle ja ymmärtämään, ettei kirjoittaminenkaan ole aina helppoa. Vaikka sitä niin yli kaiken rakastaa, haluaisi siitä kuitenkin joskus päästä eroon. Lohduttavaa.
 
Suosittelisin kirjaa erityisesti kaikille. No, ehkä eniten naiset, joilla jollain tasolla on krooninen vauvakuume tai sitten se toinen ääripää, eli omaehtoisesti lapsettomat, voisivat saada tästä eniten irti. Mitä lähempänä teos on omaa elämäntilannetta, sitä paremmin teos tempaa mukanaan. Itse kroonisesta vauvakuumeesta kärsivänä voin kertoa, että kirja herätti kyllä kummasti. Aina ei kaikki mene niin hyvin kuin sitä tässä vaiheessa vielä haaveilee. Ehkä herättää pelkoja, mutta toisaalta tuo haaveisiin realismia.
 
Arvosana: 9+
Kategoriat: Kotimainen , Tositarina 0 kommenttia Kommentoi
16.10.2010 - 11:50
 
Catherine ja Heathcliff kasvavat yhteen lapsesta saakka. Kun Catherine kuitenkin päättää naida soveliaamman miehen, heidän rakkautensa ajaa tuhoon heidät itsensä ja kaikki heidän ympärillään.

Humiseva harju on tarina ottopojasta ja kartanon tyttärestä, täyttymättömästä rakkaudesta ja sukupolvien yli ulottuvasta koston kierteestä. Elämän ja kuoleman rajalinjojen ja englantilaisen kartanomiljöön kuvauksessaan se on psykologisen romaanin taidonnäyte ja goottikirjallisuuden klassikko.
 
Sivumäärä: 606 sivua
Ulkoasu: Kovakantinen, jossa irtokansilehdet. Onneksi kyseessä oli päällystetty kirjaston kirja, sillä inhoan irtoavia kansilehtiä. Se vie lukunautinnosta jo puolet. Tumma kansi on tunnelmallinen ja antaa olettaa, että kyseessä on myrskyisän synkkä tarina.
Kategoria: 1800-luvulle sijoittuva kauhuromantiikkaa edustava teos
 
Olin jo kauan halunnut lukea Humisevan harjun. Takanani oli pitkä lista luettuja klassikoita, mukana mm. Emily Brontën sisaren Charlotte Brontën Kotiopettajatteren romaani. Olin hullaantunut 1800-luvulle sijoittuviin rakkaustarinoihin, joissa lopulta prinsessa saa prinssinsä ja niin edelleen. Niinpä tartuin Humisevaan harjuun luullen, että saan jatkaa nautinnollista suloista rakkausromaaniputkeani. 
 
Miten väärässä ihminen, varsinkin paljon kirjoja lukeva, voikaan olla! Luulin tietäväni kaiken romantiikan ajan klassikoista, mutta luettuani muutaman luvun Humisevaa harjua, olin järkyttynyt. Kirja ei vastannut yhtään odotuksiani ja oli hieman pettynyt, mutta jollain omituisella tavalla minua kiinnosti tietää, millaisen kirjan todellisuudessa olenkaan napannut hyllyyni ja ennen kaikkea: miksi ihmeessä tämä on klassikko ja niin kovasti kehuttu teos?
 
Ahmin kirjan muutamassa päivässä aurinkoa ottaessani. Vaikka takapihalla paistaa liian kuumasti aurinko, en voinut lukiessani välttyä vilunväreiltä. Traaginen rakkaustarina, toisinaan hyvinkin kieroutunut, kietoi minut pauloihinsa eikä antanut minulle tilaisuutta keskeyttää lukemista, vaikka hetkittäin niin olisi tehnyt mieli tehdä. Tavallisesti en lue dramaattisia, tai ainakaan tällä tavalla dramaattisia, raakoja tai pelottavia kirjoja, vaan keskityn mielelläni kevyempään puoleen. Siksi kirjan psykologisuus ja armottomuus tekivät minuun pettämättömän vaikutuksen.
 
Tämä on yksi niistä harvoista rakkaustarinoista, joiden päähenkilöön en pysty enkä edes haluaisi samaistua. Catherine on itsekeskeinen ja inhottava ihminen, jonka nahkoihin en mistään hinnasta haluaisi astua. Ärsyttää, miten Brontë on edes kehdannut luoda tällaisen kuvan naisihmisestä! Sympatioitani ei myöskään saa toinen päähenkilö, Heathcliff, joka toisin kuin vaikka Jane Austenin kirjoissa herra Darcy ei koskaan muutu miellyttäväksi mieheksi. Luotaantyöntävyys ja ilkeämielisyys ovat ilmeisesti olleet päällimmäisenä Emily Brontën mielessä hänen luodessaan tarinaansa henkilöitä.
 
Tarinassa ei itsessään ole mitään valittamista. Kerronta on hyvin taidokasta: ansiokkaat takaumat ja satunnaiset nykyaika-kohtaukset punoutuvat onnistuneesti yhteen, eikä asetelma tunnu väkisin väännetyltä. Kirja ehdottomasti koukuttaa ja vaikka kuinka inho kasvaa lukiessa, ei lukemisen lopettaminen tule kuuloonkaan.
 
On vaihteeksi mukavaa lukea toisenlaista kirjallisuutta kuin mihin on tavallisesti tottunut. Sellaisen ajatuksen Humiseva harju jätti minun päähäni. Rakkaustarinoita voi näemmä olla toisenlaisiakin, eikä kaikki aina pääty onnellisesti. Teos särötti rankasti omaa vaaleanpunaista kuvaani rakkausromaaneista, mutta ehkä oli jo aikakin minulle nähdä jotain muutakin. Suosittelin tätä kirjaa erityisesti juuri niille, jotka ovat lukeneet vain onnellisesti päättyviä tarinoita, sillä tällaiset tarinat voivat olla jopa parempia. Lisäksi tämä teos sopii varmasti niille, jotka eivät tykkää hömpästä, mutta kuitenkin rakkaus kiinnostaa. Ja tietysti kaikki, jotka haluavat tietää, miksi tämä teos on klassikko, kannattaa tarttua tähän.
 
Kokonaisarvosana: 9½
Kategoriat: Klassikko , Romantiikka , Ulkomainen 0 kommenttia Kommentoi
08.07.2010 - 23:00
 
"Tämä on sota ja minä olen yhden tytön armeija", Aura päättää.

Äidin tapaturmainen kuolema muuttaa Auran koko maailman. Uudessa koulussa yksinäinen tyttö joutuu silmätikuksi ja alkaa hakea turvaa erilaisista sankarihahmoista: ensin Peppi Pitkätossusta, sitten sodan jumalasta Pallas Athenesta.

Lopulta terroristi Ulrike Meinhofista tulee Auran lohtu ja henkinen äiti. Kunnes hän löytää sielunveljensä Henrin, jota kiinnostavat samat asiat, ja jossa on samaa vihaa kuin hänessä.
 
Sivumäärä: 282 sivua
Ulkoasu: Kovakantinen pokkari (hyvin kummallinen kansi!). Kansi on todella houkutteleva, tumma ja synkän oloinen, teksti on selkeää ja lukujaossa ei ole mitään ihmettelemisen aihetta. Olen vakuuttunut, että jos minä vielä joskus kirjoitan kirjan, se näyttää juuri tältä.
Kategoria: Nuorten kirja, kasvutarina
 
Päädyin lukemaan kirjan äitipuoleni kehotuksesta. Kun sain kirjan käteeni, tiesin heti pitäväni siitä. Lisäksi draamaattisen oloinen takakansi houkutteli kummasti, koska vastikään olen lukenut vain englannin kielistä rakkaushömppää. Kaipasin siis jotain ajatuksia herättävää lukemista - ja sitähän sain.
 
Kirja tempaisi minut mukaansa saman tien. Illalla ennen nukkumaanmenoa ahmin kirjasta ensimmäiset 60 sivua, jonka jälkeen keskittymiseni herpaantui ja oli pakko mennä nukkumaan. Seuraavana aamuna herätessäni ensimmäisenä mielessäni oli Taivaan tuuliin. Himoitsin sen lukemista ja tein kaikkeni, että saisin aikaa sen lukemiselle.
 
Loppujen lopuksi kirjan lukemisessa kesti kolme tuntia. Teksti on helppolukuista ja kirjasta huomaa, että Terhi Rannela on novellisti. Asiat kerrotaan kiehtovasti, mutta kaikki turha liirum laarum on jätetty pois. Tapahtumat etenevät suhteellisen nopeasti, mutta lukija ei missään vaiheessa putoa kärryiltä. Pikemminkin lukija kääntää jo valmiiksi seuraavan sivun, koska teos on todella koukuttava ja ainakin minä halusin koko ajan vain päästä eteenpäin. Lukemista on lähes mahdotonta lopettaa kesken, mutta onneksi kirja on niin nopeasti luettava. Yllätyksetön se ei kuitenkaan ole - päinvastoin.
 
Ajattelemisen aihetta kirja tarjosi juuri niin paljon kuin lukija on siihen valmis panostamaan. Positiivista on, että kirjassa on yksi selkeä juoni ja punainen lanka, eikä sen ympärille Rannela ole kehitellyt yhtään turhaa draamaa. Päähenkilö Auran kohtalo on jo itsessään hyvin vakuuttava - ja ehkä se vakuuttavuus katoaisi, jos sivujuonina olisi muita ongelmia.
 
Teos oli hyvin realistinen. Päähenkilöön oli todella helppo samaistua, vaikka oma äitini on edelleen elossa eikä muutenkaan hänen ongelmansa kosketa minun elämääni. Koulukiusaamisen raadollisuus ei tullut minulle yllätyksenä, ja vaikea ongelma onkin kuvattu mielestäni taidokkaasti. Paikoin kirja sai minut aivan raivon partaalle: miten opettaja voi käyttäytyä noin, käykö näin todellakin oikeassa elämässä? Minusta teos on varsin opettavainen ja se pitäisi luetuttaa ihan jokaisella.
 
Lisäksi minusta on ihanaa, että kirjassa kuvataan asioita myös toisesta näkökulmasta: esimerkiksi Auran ja Heta-opettajan välinen suhde on mielestäni tuotu esille aivan oivallisella tavalla. Siten teos ei jää vain Auran päässä liikkuvaksi ajatusvirraksi, vaan tarinaan tulee kaivattua syvyyttä. Sama vaikutus on, kun kirjassa kerrotaan asioista Auran isän näkökulmasta.
 
Vaikka koko kirja tuntuu aivan mahtavalta, on loppu silti sen todellinen kohokohta. Avoin lopetus on ehdottomasti ainoa toimiva ratkaisu: selkeä päätös saisi tarinan lässähtämään ja kertomus menettäisi tehonsa. Rannela on hienosti saanut nivottua yhteen juonen antamatta sen liikaa rönsyillä ja muodostanut erittäin toimivan kokonaisuuden. 
 
Suosittelisin kirjaa ihan kaikille: isille, äideille, oppilaille, opettajille, rakkaansa menettäneille jne. Vaikka periaatteessa kirja kuuluisi kai nuorten osastolle, ei aikuisillekaan olisi pahitteeksi ottaa tästä kirjasta opikseen.
 
Kokonaisarvosana: 10
Kategoriat: Kotimainen , Nuorten kirja 0 kommenttia Kommentoi
Kategoriat